Anoreksiasta tulee joka päivä vaan enemmän osa mua.
Tai no mitä mua? Ei sitä ole.
Ana on minä.

Oon syöny, koska haluun takas kotiin.
Koitan pitää itteni sen jälkeen pois osastolta, koska en haluu tänne enään ikinä takas.
Mutta en aio parantua.
En aio koskaan menettää kontrollia.
Alan laihduttamaan ennen kun täytän 18v.
Sitten kun on mun 18 vuotis syntymäpäivä niin mä painan enintään 31kg.Ja sinä samana päivänä mä lennän pois täältä, jonnekkin eri puolelle maailmaa.
En halua tulla löydetyksi ja joutua pakkohoitoon.
Haluan elää vapaata elämää, vaikka se ei tuolla painolla kauan kestä, mutta se ei haittaa, koska ainaki voin tehdä mitä huvittaa ja OLLA LAIHA ja KONTROLLOIDA.
En mä muuhun pyri.

Syön täällä, pääsen kotiin ja elän läskinä siihen asti kunnes mua ei voi pakottaa hoitoon.
Tai jos kotona on paskaa ja en kestä mun kroppaa, niin laihdutan ja joudun takas osastolle >
oon siellä niin pitkään kunnes oon täysikänen.
En haluu muuta mun elämältä kun kontrollin, laihuuden ja onnellisuuden.

Eikä mulle enään mikään oo tarpeeks laiha.
Mut se ei haittaa.Koska voin aina vaan laihtua enemmän ja tunnen useemmin iloa, koska laihdun.
Laihtuminen tuottaa mulle elämäniloa.Tuntuu että mikään muu ei saa mua onnelliseksi paitsi sairaalloinen laihuus ja näläntunne.
Mikä ei edes haittaa mua.Koska rakastan noita tunteita niin paljon.